Ammattiahdistusta

Tämä tunne on tullut aikaisemminki ja sen myötä alakin on vaihtanut.

Tunnen turhautumista, tunnen olevani hyödytön ja tarpeeton työharjottelupaikassa.
Kun tehtäviä ei ole, en halua lähteä liikkeelle kysymään tekemistä.
Kun tekemistä on, en halua tehdä niitä.
En tunne olevani masentunu. En vain koe työpaikan antavan minulle mitään.

Nämä ovat vain tuntemuksia, mutta ne ovat vieneet suurimman osan päivästäni.

Maanantaina on ensimmäinen näyttöni, enkä jaksa innostua siitä yhtään.
Kyllähän täällä puhellaan, etteivät minua kouluun päästäisi, mutta jostain syystä en jaksa innostua asiasta ollenkaan. Vaikka onhan se kiva, kun olisi töitä tiedossa, mutta suurin osa päivästäni menee netissä pyöriessä.
Oppimispäiväkirjani näyttää tyhjää edelliseltä viikolta, kun ei vain ole ollut mitään tekemistä.
Turhauttaa oikeesti.

Näyttösuunnitelmaa

Voi että, miten voi tuollainen asia stressata.
Tänä vuonna pitäisi nekin tehdä kahden tutkinnonosan kohdalla, mutta yksinkertaisesti ahdistaa koko asia.

Eilen keskustelin erään tutun kanssa, joka sai diagnoosin adhd:hen ja löysin paljon yhtäläisyyksiä. Ja aloin miettimään, josko sittenkin uskaltaisin mennä vaatimaan tutkimuksia. Olen vain punninnut diagnoosin hyviä ja huonoja puolia. Lähinnä sitä, että mitä hyötyisin diagnoosista, mutta näin kun ajattelee, niin on tilanteita, joissa minun pitäisi olla erittäin skarppina, enkä siihen kykene ainakaan 100%. Ajatukset eivät pysy kasassa, jos niitä on miljoona. Näkö ei pysy tarkennettuna yhteen paikkaan viittä sekunttia kauempaa ja tätä tekstiä kirjoittaessa yhtäkkiä ajatus vain katkeaa ja siinä menee hetki, että saan uudestaan ajatuksesta kiinni.

Selkäkin on mennyt taas pahemmaksi, joten huomenna lääkäriin. Joudun kysymään yhtä sun toista, jos minulle määrää jotain lääkettä. Sekin ahdistaa, kun en tiedä, mitä tuleman pitää.